Harmi etten ole kovin hyvä proosan kirjoittaja, mutta kokeilen kuitenkin parastani.
Oli synkkä ja myrskyinen yö... huonohko alku, noh... heräsin kl. 1 aamuyöllä, alle 5-tunnin unien jälkeen ja siitä asti aloin jännittämään päivän haastattelua. Olin pakannut kaiken valmiiksi jo eilen ja tarkistin paperini vähintään kymmeneen kertaan ennen kotoa lähtöä. Silitin vaatteet ja plankkasin kengät (käytän kyllä muutenkin suoria housuja ja kauluspaitaa, mutta harvemmin näen vaivaa niiden silittämiseen :tongue:). Juna lähti Turusta Kupittaan asemalta kl. 05:52 ja sen piti saapua Helsinkiin n. 7:45. Haastattelu oli siis 10:00 joten olin varannut 2h 15min asemalta, Eiran lääkäriasemalle ja sieltä niin ikään Eirassa sijaitsevaan USA:n konsulaattiin saapumiseen. Lisäaika tuli tarpeeseen, sillä juna törmäsi matkalla peuraan joka rikkoi junan veturin ja viivästytti perille saapumista peräti 40 minuuttia (uskokaa tai älkää, uusi juna tilattiin mutta VR:n miehet korjasivat junan tilapäisesti rautakangella ja liimalla - minäkään en ymmärrä miten tämä on mahdollista - ja matka jatkui onnellisesti loppuun rikkinäisellä veturilla).
Saavuttuani Helsinkiin edessä oli 4km kävelymatka asemalta lääkärin kautta konsulaatille (kuten aiemmin olen sanonut, kieltäydyn käyttämästä julkisia, enkä omista autoa, enkä halua kulkea taksilla). Kävelin hitaasti ja lääkärille meno sujui helposti. Lääkäriasemalta sain noin A2 kokoisen kirjekuoren joka oli kevyt, mutta sen kantaminen lähes toivotonta. Poistuin lääkäriasemalta noin 8:50. Suuntasin kohti konsulaattia, mutta eksyin melko pahasti, koska kävelin Merikatua väärään suuntaan! Löysin lopulta sattumalta takaisin Tehtaankadulle ja saavuin konsulaatin (tyhjälle) A-portille n. 9:30. Kiersin konsulaatteja ympäri seuraavat 20-minuuttia, sekä pysähdyin lähiravintolan terassille kaivamaan passia ja haastattelukutsua papereiden joukosta, jotka kuulemma piti esittää portilla.
Menin konsulaatin B-portille 9:50 ja pääsin sisään. Olin viimeksi ollut USA:n konsulaatissa kun vaimoni haki naimalupaa (helmikuussa 2006) ja muistin sen jo silloin olleen melkoinen bunkkeri. Konsulaatin B-porttia vartioi lähes taukoamatta yksi poliisipartio. Konsulaatin sisällä oli kolme vartijaa sekä kaksi merijalkaväen sotilasta. Kaikki olivat hampaisiin asti aseistettuina. Turvatarkastukset muistuttivat lentokenttien ruljanssia, mutta takavarikoimisen sijaan lähes kaikki kamat jätettiin sivulle, jotka saa noutaa takaisin haastattelun jälkeen. Otin mukaani ainoastaan valokuva-albumin sekä valtavan kansion, joka sisälsi kaikki tarvittavat liput ja laput. Vartija saattoi B-portilta konsulaatille ja sieltä takaisin. Ovet lukittiin jälkeesi, joten konsulaatista ei voi poistua ilman lupaa. Konsulaatissa oli todella outo tunnelma. Paikalla oli noin 10-15 muuta viisuminhakijaa (kaikki olivat ns. non-immigrant viisumeita, pääsääntöisesti puheista päätellen matkustus-, opiskelu-, työviisumeita). Olin ainut paikalla olijoista joka haki immigrant viisumia, ja sen kyllä huomasi. Kaikki muut asiakkaat tulivat ja menivät kymmenessä minuutissa - itse joudin odottamaan konsulaatissa tunnin. Konsulaatissa on tiskin ja sinun välissä panssaroitu lasi, joten joudut kommunikoimaan kaikkien virkailijoiden kanssa mikrofoonien kautta (tästä huolimatta jotkut virkailijat eivät käytä mikrofoneja vaan joko yrittävät huutaa lasin läpi tai huitovat sormillaan jotain merkkejä, eli ts. virkailijoita on välistä mahdoton kuulla/ymmärtää). Paperit tiputetaan pienestä luukusta toiselle puolelle. Ensin konsulaatti pyysi kaikki paperit, sitten noin puolen tunnin päästä keräsi sormenjälkitiedot (kahteen otteeseen minun tapauksessani, koska osa tiedoista ei tallentunut kunnolla laitevian vuoksi) ja puoli tuntia myöhemmin oli haastattelun vuoro.
Haastattelu oli suomenkielinen ja meni (lähes sanantarkkaan) seuraavasti:
Konsuli: Koska menitte naimisiin?
Minä: Kuudes kuudetta nolla kuus.
Konsuli: *naurahtaa* Eli tekin olitte niitä pareja jotka valitsivat maagisen luvun.
Minä: Se oli puolittain vahinko. Vaimoni oli tuolloin vaihto-oppilaana Saksassa ja pääsi käymään kesäkuussa 2006 ainoastaan hetken verran Suomessa joten valinnan varaa oli vain muutama päivä joista valitsimme sen hauskimman.
Konsuli: *nauraa* Eli tapasitte vaimonne alun perin Saksassa?
Minä: Tapasin vaimoni alun perin internetissä, mutta ensimmäinen tapaaminen oli Kansas Cityn (Missouri) lentokentällä.
Konsuli: Te matkustitte siis tapaamaan vaimoanne ensin Yhdysvaltoihin?
Minä: Kyllä.
Konsuli: Asuuko vaimonne yhä Kansasissa?
Minä: Vaimoni muutti Kansasista New Hampshireen vuosi sitten.
Konsuli: Koska tapasitte vaimonne ensimmäisen kerran?
Minä: Se oli helmi- tai maaliskuussa 2005. Tarkka ajan voit tarkistaa passin leimoista. Vaimoni tulee viikon päästä jälleen Suomeen.
Konsuli: *naurahtaa* Ihan uteliaisuuttani kyselen. Ei se ole niin tarkkaa.
*Tämän jälkeen seurasi n. kahden minuutin hiljaisuus*
Konsuli: Voitte noutaa CR-1 viisumin B-portilta tänään kello 3:30 ja 4:00 välisenä aikana.
Se oli sitten siinä. Mielettömän lyhyt ja kivuton haastattelu. Konsuli ilmeisesti piti tapaustamme varsin selvänä, joten minun ei tarvinnut näyttää ainuttakaan kuvaa, ainuttakaan kirjettä, ainuttakaan kuittia tai ainuttakaan laskua. Kaikki meni helposti. Tavallaan pidin sitä vähän harmittavana, koska olin varautunut erittäin hyvin pitkiin ja vaikeisiin kysymyksiin ja todistusaineiston esittämiseen. Sitä ei kuitenkaan tarvittu. Silti olin varsin paniikissa kunnes haastattelu oli ohi, koska joku venäläissyntyisen naisen (mutta ilmeisesti Suomen kansalainen) turisitviisumi oli juuri hylätty prostituutioepäilyjen vuoksi ja tämä nainen huusi ja itki ennen haastattelua noin 10 minuuttia. Koko konsulaatissa oloaikanani minun ei tarvinnut puhua kuin noin viisi sanaa englantia. Olin yllättynyt että kaikki portilta aina haastatteluun asti hoitui Suomeksi. Yritin kyllä avata keskustelun sanomalla hejjjj varsin selkeästi ruotsalaisittain, mutta kukaan ei ilmeisesti tahtonut keskustella kanssani ruotsiksi

. Haastattelun jälkeen tai sitä ennen tai sen aikana minua ei pyydetty myöskään vannomaan yhtään mitään. Sanottiin vain että, kun allekirjoitat tämän lapun, niin olet yhtä kuin vannonut (käytäntö on kuulemma käsi Raamatun päällä lähes kaikissa muissa konsulaateissa).
Menin haastattelun jälkeen takaisin keskustaan ja palasin kello 3:30 jälkeen konsulaattiin kysymään viisumiani. Portilta soitettiin konsulaatille ja kerrottiin, ettei viisumini valmistu tänään lainkaan vaan nämä viisumiasiat kuulemma kestävät kahdesta tunnista kahteen viikkoon. Non-immigrant viisumit (eli myös K1 ja K3) ovat kuulemma selkeästi nopeampia käsiteltäviä kuin IR ja CR viisumit.
Näin kaiken kaikkiaan Helsingin konsulaatti oli ihan positiivinen ilmiö. Muutama asia jäi kuitenkin kaivelemaan:
-Packet 3 mukana tuli DS-230 part I jonka yli oli vedetty ruksit. Heillä on jo DS-230 part I, joten he eivät tarvitse sitä lainkaan, miksi sen on oltava mukana heidän jakamassaan Packet3:ssa (vaikka sen yli on vedetty ruksit, se on silti varsin hämäävä)?
-Packet 4 mukana tuli 380e lasku jonka yli oli vedetty ruksit. Se lasku on jo maksettu NVC:lle, joten he eivät tarvitse sitä lainkaan, miksi sen on oltava mukana heidän jakamassaan Packet4:ssa?
-Packet 4 mukana tulee vaatimus I-864 kaavakkeen täyttämisestä (ja tämän yli ei ole vedetty rukseja). Heillä kuitenkin on jo I-864, joten he eivät tarvitse sitä, miksi tämänkin on oltava Packet4:ssa?
-Packet 4 mukana tulee DS-230 part II jonka ohjeissa sanotaan "If any paragraph does not apply to your case, write in 'Not Applicable'. Do not use dashes or the letters 'N/A' or other abbreviations to fill in such parts." Kuitenkin itse DS-230 lomakkeessa sanotaan "Mark questions that are Not Applicable with 'N/A'". Miksi tämä info on ristiriitaista, miksi sivulla 1 neuvotaan toisin kuin sivulla 2?
-Miksi konsulaatti lupaa viisumin samana päivänä ulos, jos se ei pysty toteuttamaan lupaustaan? Itse olin silloin jo erittäin väsynyt (koska heräsin 1-aikaan yöllä) ja jäin vastentahtoisesti Helsinkiin viideksi tunniksi odottamaan viisumini käsittelyä - täysin turhaan. Kävelin päivän aikana reippaasti yli 20km kengillä joiden pohjat olivat paperin paksuiset. Kun viimein löysin tieni takaisin Turkuun, jalkapohjani olivat punaiset ja hieman turvonneet, ikään kuin olisin kävellyt koko päivän paljain jaloin

.
Noh, reissu oli noin kaiken kaikkeaan ihan ok. En muuten valittaisi, mutta minua ärsyttää se, ettei tämä ole vieläkään ohi, vaan minun on vielä fyysisesti noudettava portilta viisumikirjekuori! Lähdemme vaimon kanssa Tallinnaan ensiviikon perjantaina ja tarvitsen passini takaisin siihen mennessä tai kolmen päivän lomamme peruuntuu. Olen jokseenkin hieman turhautunut

...